Nipponissa luotijunalla kiskoja pitkin paukuttamiseen liittyy hieman enemmän glamouria kuin muualla. Konnarin prässit ovat viivasuorat ja lakki särmästi päässä. Ele ja liike on taidokasta eli hän kumartaa aina tullessaan osastoon ja luonnollisesti myös sieltä poistuessaan. Käytös on muutenkin kauttaaltaan hovimestarimaisen hienovaraista. Dokaus- ja mussutuskärryä lykkivä misu noudattaa myös protokollaa samalla täsmälisyydellä josta saksalaiset voivat vain haaveilla. Työhönotossa on niin ikään noudatettu tiukkaa jakoa koska konduktööri on aina mies ja myyntihenkilö aina misu.
Kagoshimaan (jenkkinä voit lausua kägöshima) saavuttuamme paikallinen pappa otti meidät tuttuun tapaan näppeihin ja rupesi jakamaan tulikomentoja majoitteeseen pääsyn suhteen. Intoa oli taas enemmän kuin tietoa ja hänen know hown avulla oltaisiin noustu paikallisbussiin vaikka hotelli oli noin 200m päässä. Ei siis onneksi lähteneet kokeilemaan paikallisliikenneverkon toimivuutta.
Päivän lepo- ja orientaatiojakson jälkeen revin aina aluksi niin vastentahtoisen Jaugen aamulla ylös yhteisestä lemmenpesästämme ja vaadin saada nähdä jiirafun eli tutummin giraffa camelopardaliksen! Kokku oli valmistellut aamupalabuffan, jossa ahdettiin itseemme paikallisia eineitä ja veivattiin tiisupuunia teemukissa. Koliseva paikallisjuna kiidätti Hege- ja Jauge-sanin (huom: herra, ei poika) Hirakawan eläintarhan maastoon. 15-20 min marssin jälkeen saavutettiin tarhan ulkokehä, jossa ensimmäinen jiirafu jo tervehti meitä aidan yli seitsennikamaisen kaulansa avulla. Hirakawa on japanin vanhin eläintarha ja menossa on monivuotinen uudistusprosessi, jossa elinoloja laajennetaan kohti luonnonmukaisempaa linjaa. Jiirafut olivat suht laajalla arolla vapaana parin fredinsä kera ja homma vaikutti suht OK:lta, mutta vastapainoksi esim. jääkarhun kohtalo oli yhtä surullinen kuin budapestissä. Lumiotso istui venäläistyyliin sisustetussa asumuksessa eli betonibunkkerissa ja hakkasi teräsovea maanisesti... Olisi aivan varmasti käyttänyt mahdollisuuden jos tassuilla olisi ollut samat vapautuksen työkalut kuin aatulla omassa bunkkerissaan.
Härmäläinen ja varsinkin kalliolainen hämmentyy kun huomaa, että kotimaasta tutut kaljabaarit loistavat lähes täydellisesti poissaolollaan. Paikat ovat aina enemmän tai vähemmän resutoran-tyylisiä. Lähimmäksi, ja tietyllä tapaa jopa yli, pääsee paikallinen käsite Izikaya, jonka etymologia on ylväs kuin samurai konsanaan: i eli olla ja sakaya eli sake-kauppa. Konsepti on siis syntynyt kun asiakkaiden on jalomielisesti annettu jäädä nauttimaan ostoksistaan paikan päälle. Moderni Izikaya on tyyliltään kuitenkin väkevästi ravintolan omainen tarjoten jykevää mättöä ja meno on varsin vapautunutta eikä alkoholin vapaamielistä käyttöä katsota vinoon. Raskaat eineet ja koko konsepti tuo mieleen venäläisen zakuska- ja espanjalaisen tapasperinteen. Älä koskaan dokaa tyhjään vatsaan huutavat vieraat kulttuurit!
Jo perinteeksi muodostuen saastutuksen jälkeen oli syytä suorittaa ruumista ja sielua puhdistavia toimenpiteitä. Rynnättiin siis aamulla rail passit kourassa steissille ja arvottiin pienellä hopulla Ibusukin junaan. Ihmetys oli pienoinen kun juna jäi kiireeseen eikä suostunut enää jatkamaan. Aseman nimi on siis hauskasti Kiire. Aseman melko kielitaidottomalta fabulta saatiin selvitettyä, että asemalle tulee kyllä laite, jolla päästään jatkamaan taivalta. Ymmärrettiin, että junan saapumiseen menee vielä hetki. Aika nopeasti asemalle saapui sheridan-aiheisesti dual tone-maalattu juna, jonka kyljessä luki selvästi Ibusuki. Kyseltiin vielä papalta, että eikö tuo mene nyt sitten Ibusukiin. Jotain meni pahasti vikaan kommunikaatiossa koska istuttiin tyytyväisenä rustiikkisesti puusisustettuun junaan ja huomattiin kuinka pappa näyttää ikkunasta käsimerketin, että nyt vittuun sieltä. Noustiin ylös ja lähdettiin kohti ulko-ovia, mutta ne mäsähtivät nenän edestä kiinni ja juna lähti liikkeelle. Pappa ehti jutteli jotain junan henkilöstölle. Jäätiin hölmistyneenä ihmettelemään tilannetta ja ruvettiin nauttimaan matkasta. Hetken päästä junamisu rupesi jakamaan matkustajille jotain arpalipukkeilta vaikuttavaa. Mekin saatiin viimeisenä omamme, mutta voittoja ei herunut. Sisustusta tarkemmin analysoidessa alkoi tuntua, että kyseessä on jonkintasoinen museojuna... Joka aikanaan vei meidät himoitulle Ibusukin asemalle. Siellä tiukka nahkatukkaäijä murisi jotain meille kun yritettiin poistua asemalta rail passilla ja eväsi tiukasti poistumisen. Japanissa matkaoikeus tarkistetaan paikallisjunissa myös pääteasemalla. Jengiä paukkasi tarkastuspisteestä läpi eikä ukko ehtinyt jäädä kuuntelemaan meidän änkytyksiä. Venailtaiin ja kun tilanne rauhoittui ukkeli kaivoi toimistostaan paperin, jossa kerrottiin, että juna on special ja että sinne pitäisi olla 15€ euron paikkalippu. Hetki siinä jotain arvottiin, että noustiin vahingossa siihen ja lopulta päästiin maksutta vapauteen. Ibusuki oli valikoitunut retriitiksi koska siellä on tiettävästi maailman ainoa luonnonvarainen ja mukainen hiekkakylpylä. Mahtavan ramen-kulhon ryystämisen jälkeen energiat olivat niin korkealla, että uskaltauduttiin kylpylän sisuksiin. Sisällä saatiin päälle japanilainen kylpytakki, jota kutsuvat nimellä yukata. Sen jälkeen viileään ulkoilmaan jonottamaan elävänä hautaamista. Kun aika koitti, heitettiin kropat hautapaikoille ja riuskat haudankaivajat ryhtyivät tekemään työtään. Jättivät armollisesti päät näkyviin. Kylvyn kuumuutta säädellään haudan syvyydellä. Mitä diipimpää sen hotimpaa. Jännä tunne kun rinnan päälle on raskasta ja kuumaa hiekkaa. Myös alapuolelta puskee hyvää lämpöä. Höyryt tekevät kuulema gutaa orvaskesille ja muille kuontalon sedimenteille. Löhöttiin biitsillä joku parikyt minuuttia ja sen jälkeen sisällä oli normaalia kylpylälutraamista. Jännä kokemus kaiken kaikkiaan.
